Pullukka treenaa!

Eilen oli treenipäivä ja Markon treenien jälkeen ei edes sormi eilen liikkunut, joten kirjoittelu jäikin tälle päivää! Ei vaiskaan, hengissä ollaan ja fiilis on hyvä!

Alunperin en meinannut oikeasti lähteä salille. Meinasin, että käyn lenkillä ja vähän uimahallissa lillumassa. Kohta huomasin, että vedän jumppatrikoita jalkaan ja kyykkään salilla. Vaikka olen liikkunut suhteellisen vähän koko elämäni aikana, olen ollut sellainen varusteurheilija. Löysin kaapista salille soveltuvat kengät ja muut vermeet hikinauhoja myöten. Kengistä piti kirjaimellisesti pyyhkiä pölyt pois, mutta hyvin solahtivat jalkaan.

No olen vuosien varrella myöskin käynyt useammalla salilla lyhyen aikaa treenaamassa milloin milläkin tyylillä. Olen repinyt itseni tapoksiin kahvakuula- tunnilla ja pelännyt, että kahva irtoaa otteesta ja teilaa mennessään puolet jumppaajista. Olen hävennyt itseäni, tuskaillut ja pyörinyt laitteiden ympärillä kysymysmerkkinä. Kerran jopa kuulin pukuhuoneessa supinaa, että miksi nuo läskit täällä käy, nehän on aina läskejä. Ja kyllähän nämä kirpaisee vaikka miten ajatteleekin, niitä kahta aivosolua mitä tälläisten ihmisten päässä liikkuu..

Mutta nyt on siis käyty Classic gym- salilla LuomuPt:n ohjauksessa. Käyn kaksi kertaa viikossa ja Markolla on sellainen hauska tyyli, että se vaihtaa liikkeitä aika usein joten aina saa mennä pelko perseessä, että millaisessa kolmiloikassa nyt kyykätään tai roikutaan.
Mä olen ihmisenä sellainen, että haluan mieluusti nähdä tulevaan ja ennustaa pikkuisen kaikkea. Silleen, että saa lietsottua itsensä varmasti sopivaan paniikkiin. Mutta nyt joko tehdään samaa kuin viime kerralla tai ei, muusta ei tiedä varmaksi kuin että liikuttua tulee.

Salille menen aina melko neutraalilla fiiliksellä, en mitenkään innosta puhkuen ainakaan vielä. Sitten eka kierros on sellainen mitä p*askaa tämä on ja miksi olen täällä. Toinen kierros alkaa tuntua ihan kivalle, tulee hiki ja hetkittäin tulee sellainen epäilys, että onko tämä ihan kivaakin jopa. Kolmas kierros on sitten jo sellainen, ei kai tähän pysty KUKAAN! Ja silloin on pt:n tsemppi tärkeää! En edes valehtele jos sanon, että en tekisi puoliakaan määristä yksin mitä teen ohjattuna. Ja voin kertoa, että lihakset on ollu kipeenä ja pahimpina päivinä on pitäny käydä mitä eriskummallisempien asentojen kautta istumaan, ettei muka kävis niin kipeää. Eihän se tietysti mitään ole auttanut mutta lapsia se on naurattanut! Ja vielä ainakin näköjään meitäkin pt:n kanssa naurattaa!

-Laura

Ps. Klikkaa instassa seurantaan melkein puolet minusta- tili! Tulossa ensiviikolla yhteistyöasiaa 👍
Olen hurjan otettu, miten moni on käynyt täällä lukemassa. Laitelkaahan myös kommentteja ja ajatuksia tulemaan.

Ihana tyttö täällä!

Kun olin pieni, olin taputtanut itseäni ihailevasti rintakehään ja tokaissut: ihana tyttö täällä! Äitini tietysti kertoi tämän, oma muisti ei riitä sinne asti. Hyvä jos muistan aamuisin missä olen.

Jossain matkan varrella tämä ajatus hävisi. En ole pitänyt itseäni minään vuosiin. Kaikkeen mihin ryhdyin, ryhdyin epäilevänä. En onnistuisi kuitenkaan. Aina yritin mutta on sanomattakin selvää, että jos lyttää itse itseään aamusta iltaan, onhan sillä kaikkeen vaikutus.

Tälle päivälle minulla oli suunnitelmat valmiina. Aamutoimien jälkeen ottaisin hyötyliikuntaa nimeltä siivous ja sitten kävisin päivällä vielä nauttimassa aurinkoisesta säästä lenkkeilyn merkeissä. Heräsin 7.00 jyskyttävään pääkipuun ja tiesin suurimman osan päivästä valuvan sängyssä hukkaan. Minulle on iloksi suotu migreeni, joka suurimman osan ajasta päästää suht helpolla mutta välillä se pistää pimeään huoneeseen makaamaan. Ja tänään oli sellainen päivä.

Aikaisemmin sätin itseäni hirveästi mm. myös migreenistä. Jotain olin tehnyt väärin, vähintäänkin nukkunut väärässä asennossa. Nyt työstän tätä aivan hirveästi. Mitä sitä suotta sättimään, tämä päivä meni miten meni ja huomenna on uusi. Mutta käyn tätä keskustelua itseni kanssa päivittäin, onneksi keskustelu tapahtuu päässäni, etten sentään ääneen messua kaikkea mitä mielessä pyörii.

Istuin eilen Pt Markon kanssa ruoka-asioista keskustelemaan ja jossain hienojen käppyröiden välissä Marko tuumasi, ettemme tarvitse mitään negatiivista mieliin pyörimään. Ja tämä on ihan totta. Vielä minä sen negatiivisen röllin tiputan olkapäältä pois ja jätän vain sen ihanan tytön sinne keikkumaan.

Sillä sehän minä olen, ihana tyttö ja tänään kuuntelen sydäntä!

-Laura

Ps. Ja huomenna treenataan!

Kuinka päädyin näin isoksi?

Varmasti joku on jo kerennyt miettimään, kuinka tämmöinen 65kg ylipaino on päässyt syntymään. No lyhyesti jos vastaa, syömällähän se on kertynyt.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen ja ainahan niitä syitä löytyy. Paino saattaa heilahdella eri elämänvaiheissa, tuskin kukaan pysyy juuri samassa painossa koko ikäänsä. Mutta tämmöinen ylipaino ei tietystikkään ole mikään heilahdus vaan ihan kunnon paukku!

Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, olen aina ajatellut olevani lihava. Jossain vaiheessa tajusin, että NYT olen oikeasti lihava mutta aiemmin en ollut. No, syitä on tosiaan monia. Ehkä suurimmiksi nostaisin liikkumattomuuden sekä tunteisiin sidotun syömisen.

Liikunnasta en ole tykännyt koskaan, vaikka aina siitä tuli ihan kiva fiilis, olen aina joutunut pakottamaan itseni lenkille. Nyt yritän suhtautua liikuntaan neutraalisti, minun ei tarvitse rakastaa liikuntaa mutta liikuttava on. Ja ajan kanssa toivon löytäväni liikuntaan sellaisen suhteen, missä on hyvä olla.

Tunnesyöminen sen sijaan on vaikeampi tapaus. Sitä kun syö silloin kun surettaa, syö silloin kun naurattaa ja jos ei tunnu miltään, kannattaa varmuuden vuoksi silloinkin syödä. Jossain vaiheessa huomasin myös, että iltapainotteinen herkuttelu oli jo ihan tapa. Herkkuja ei tehnyt loppuvaiheessa enää mieli mutta sama se oli herkutella. Jossain vaiheessa karsin herkkujen määrää, silti söin suklaata joka ilta. Joskus joku kauhisteli, että oikeastiko joka ilta? Silloin meinasin ärtyä, millä muulla tämä leivinuunin kokoinen takamus olisi rakennettu? Ja tietysti hartaasti sitä on rakennettu.

Kun menin jännittyneenä Luomu pt:n juttusille, eniten jännitti tietysti se millaisen ruokavalion sieltä saa mukaan. En halunnut mitään ääridieettiä tai kitukuuria, niitä oli jo kokeiltu. Olin huojentunut kun muutoksia alettiin tekemään askel kerrallaan, herkkuja karsittiin totta kai ja kasviksia lisää. Ja nyt on opeteltu. Herkkuja saa maistella joka neljäs päivä. Ja täytyy myöntää, että kun viimeksi unohdin herkkupäivän, niin se yllätti minut itsenikin. Kuvittelin, että suklaat hyppii unissa ja viheltelee kaupassa! Mutta ehkä juju onkin siinä, ettei ole täyskielto. Toki en kuvittele, ettei koskaan enää tee mieli herkkuja. Ja joskus on ollut niin tiukka päivä, että on tehnyt mieli työntää kieli sokerikuppiin.

Yksi iso muutos minulle on myös se, että kotona en käy puntarilla. Olen saanut sen kanssa aina aikaisemmin melkoisen shown aikaan. Päätin aina, että kerta viikkoon saa riittää. Sitten aloin lipsua ja kurkkasin joka aamu, varmuuden vuoksi katsoin painoa myös illalla. Loikin puntarilla sitä tahtia, että siitä olisi saanut kuvattua melkoisen näytöksen.

Joten askel kerrallaan mennään tätä matkaa. Ja aion nauttia parhaani mukaan prosessista!

ps.Blogissa on käynyt mahtava kävijäliikenne, olisi kiva saada teiltä kommentteja ja ajatuksia!
Minut löydät myös instagramista: melkeinpuoletminusta - nimellä.

-Laura

Kuka minä olen?

Nyt kun kerran aloitettiin, niin voisi olla hyvä kertoa kuka olen.

Olen 32- vuotias kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Lapset on 7- ja 6- vuotiaat ja ehkä viimein täällä nukutaan täysiä öitä jos vaan itse älyää mennä nukkumaan! Tällä hetkellä opiskelen puutarhuriksi monimuoto-opiskeluna. Asun Oulun kupeessa, Haukiputaalla.

Voisi sanoa, että olen kamppailut koko aikuisikäni painon kanssa. Olen aina pitänyt itseäni lihavana, joskin nyt kun katson esimerkiksi ylioppilaskuvia, voin todeta olleeni väärässä. En ole aina ollut lihava, mutta nyt olen. Ja mieli on siitä hassu kampe, en näe itseäni peilistä katsottuna niin isokokoisena mitä olen. Viime vuosina olen oppinut pitämään itseäni kauniina ylipainosta huolimatta. Kuitenkin tajuan, että nyt on muutoksen aika!

Taustaa sen verran, että olen jojoillut painon kanssa pitkään. Olen kokeillut cambridge- kuurin, jolla muuten mieheni pudotti 30kg neljässä kuukaudessa ja hänellä paino on pysynytkin poissa. Olen laskenut painonvartijoiden pisteitä, hurrannut go fat go:n nimeen ja punninnut ruokia. Olen ollut pitkäänkin ilman herkkuja ja hypännyt salilla, lenkillä ja uimassa. Kiloja on tippunut muutamasta kilosta useisiin kymmeniin. Aina jossain vaiheessa on kuitenkin tullut painon kanssa jumi tai olen pitkästä aikaa syönyt herkkuja, repsahtanut siihen ja lopettanut koko homman. Näin on käynyt aina, koska en ole tehnyt pysyviä muutoksia vaan hakenut oikotietä onneen.

Viime kuun puolella, syyskuussa silmiini sattui facebookissa LuomuPt Markon teksti muurista ja se teksti kolahti niin, että siltä istumalta laitoin viestiä ja kerroin tilanteestani. No Marko pyysi käymään toimistolla ja siitä homma sitten lähti. Itse meinasin vähän vielä miettiä ja tuumia, mutta kohta huomasin, että ne jäi välistä ja alettiin touhuamaan. Parasta tässä on se, että mun ei yksin tarvi miettiä mitä teen ja miten teen, ennenkaikkea saan vauhtia valmentajasta!

Hommat on siis aivan alussa! On jo ehditty treenailla Classic Gym- salilla, lihakset on huutaneet hoosiannaa ja olen mielessäni kironnut kaikki miehestäni valmentajaan saakka. Kuitenkin päällimmäisenä tunteena on ollut ylpeys, pystyn tähän ja saan muutoksen aikaan! Ja jollain tapaa kipu on ollut mahtavaa, olen elossa!