Kuinka päädyin näin isoksi?

Varmasti joku on jo kerennyt miettimään, kuinka tämmöinen 65kg ylipaino on päässyt syntymään. No lyhyesti jos vastaa, syömällähän se on kertynyt.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen ja ainahan niitä syitä löytyy. Paino saattaa heilahdella eri elämänvaiheissa, tuskin kukaan pysyy juuri samassa painossa koko ikäänsä. Mutta tämmöinen ylipaino ei tietystikkään ole mikään heilahdus vaan ihan kunnon paukku!

Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, olen aina ajatellut olevani lihava. Jossain vaiheessa tajusin, että NYT olen oikeasti lihava mutta aiemmin en ollut. No, syitä on tosiaan monia. Ehkä suurimmiksi nostaisin liikkumattomuuden sekä tunteisiin sidotun syömisen.

Liikunnasta en ole tykännyt koskaan, vaikka aina siitä tuli ihan kiva fiilis, olen aina joutunut pakottamaan itseni lenkille. Nyt yritän suhtautua liikuntaan neutraalisti, minun ei tarvitse rakastaa liikuntaa mutta liikuttava on. Ja ajan kanssa toivon löytäväni liikuntaan sellaisen suhteen, missä on hyvä olla.

Tunnesyöminen sen sijaan on vaikeampi tapaus. Sitä kun syö silloin kun surettaa, syö silloin kun naurattaa ja jos ei tunnu miltään, kannattaa varmuuden vuoksi silloinkin syödä. Jossain vaiheessa huomasin myös, että iltapainotteinen herkuttelu oli jo ihan tapa. Herkkuja ei tehnyt loppuvaiheessa enää mieli mutta sama se oli herkutella. Jossain vaiheessa karsin herkkujen määrää, silti söin suklaata joka ilta. Joskus joku kauhisteli, että oikeastiko joka ilta? Silloin meinasin ärtyä, millä muulla tämä leivinuunin kokoinen takamus olisi rakennettu? Ja tietysti hartaasti sitä on rakennettu.

Kun menin jännittyneenä Luomu pt:n juttusille, eniten jännitti tietysti se millaisen ruokavalion sieltä saa mukaan. En halunnut mitään ääridieettiä tai kitukuuria, niitä oli jo kokeiltu. Olin huojentunut kun muutoksia alettiin tekemään askel kerrallaan, herkkuja karsittiin totta kai ja kasviksia lisää. Ja nyt on opeteltu. Herkkuja saa maistella joka neljäs päivä. Ja täytyy myöntää, että kun viimeksi unohdin herkkupäivän, niin se yllätti minut itsenikin. Kuvittelin, että suklaat hyppii unissa ja viheltelee kaupassa! Mutta ehkä juju onkin siinä, ettei ole täyskielto. Toki en kuvittele, ettei koskaan enää tee mieli herkkuja. Ja joskus on ollut niin tiukka päivä, että on tehnyt mieli työntää kieli sokerikuppiin.

Yksi iso muutos minulle on myös se, että kotona en käy puntarilla. Olen saanut sen kanssa aina aikaisemmin melkoisen shown aikaan. Päätin aina, että kerta viikkoon saa riittää. Sitten aloin lipsua ja kurkkasin joka aamu, varmuuden vuoksi katsoin painoa myös illalla. Loikin puntarilla sitä tahtia, että siitä olisi saanut kuvattua melkoisen näytöksen.

Joten askel kerrallaan mennään tätä matkaa. Ja aion nauttia parhaani mukaan prosessista!

ps.Blogissa on käynyt mahtava kävijäliikenne, olisi kiva saada teiltä kommentteja ja ajatuksia!
Minut löydät myös instagramista: melkeinpuoletminusta - nimellä.

-Laura