Vihollisesta ystäväksi!

Istuin äsken saunan lauteilla ja mielessä alkoi pyöriä seuraava blogiteksti! Harmi kun sinne ei voi läppäriä viedä, melkein kirjoitin ajatuksia ylös saunan ikkunaan.

Mulla on muutama vihollinen ollut pitkään. Pirkko ja Petteri, oikealta nimeltään peili ja vaaka. Monet kerrat on tehnyt mieli vetää peili rusetille ja vaaka solmuun! Tottahan se on näiden esineiden vika, että olen ylipainoinen!

Vaaka on tullut sängyn alta esiin aina, kun on alkanut dieetti tai sekopäinen ja lyhytkestoinen urheileminen. Vaa'alla loikin aamusta iltaan. Totta nyt tuloksien on heti tultava näkyviin. Välillä vaa'an kanssa tanssittiin ilosta mutta suurin osa oli sitä halua vetää koko kampe solmuun. No peili sen sijaan on ollut elämässä aina, eihän sitä ilman voi oikein elää. Pakko tarkistaa heti aamusta onko naama yön jäljiltä vinossa.. Peilin edessä olen käynyt sitä kamppailua ulkonäöstäni. Milloin on tukka huonosti, miksi sekin kasvaa niin paksuna. Ja milloin olen puristellut itseäni vihaten, nykinyt vaatteita ja pyörinyt tuskaisena.. Ja sitten peili rusetille! Yläasteella läväytin yhden peilin sirpaleiksi, kun en saanut hiuksia ojennukseen. Peilin vika.

Viimeisen vuoden olen tehnyt peilin kanssa ystävyyttä. Vaaka on jäähyllä edelleen, se ei osaa käyttäytyä. Ei, vaan minä en osaa leikkiä sen kanssa. Menee liian totiseksi. Nyt kun eilen hyppäsin kuntosalilla vaa'alle, sydän hakkasi rinnassa mutta tosiaan, paino oli tullut alas 4 kiloa. WUHUU! Ja tänään pariin kertaan yllätin itseni seisomassa peilin edessä. Sipaisin kaksoisleukaa, piirsin leuan reunaa. Silitin takamusta ja heilautin tukkaa. Vielä en näe mistä hävinneet kilot on lähteneet, niistä ei jäänyt koloa. Mutta katsoin itseäni hyväksyen. Vain minä tiedän, mitä peilistä katsova nainen on kokenut ja mistä selvinnyt. Vain minä tiedän, mihin kaikkeen vartaloni on taipunut katkeamatta.
Ja tänään minä katsoin itseäni rakastaen!

Samaa toivon kaikille. Ei ne kilot tai eletty elämä meitä määritä, sen me teemme itse. Tehdään se hyväksyen ja rakastaen! Ja jos ja kun se paska fiilis tulee, kun mikään ei tunnu hyvältä.. Antaa sen tulla, mutta antaa sen myös mennä.

-Laura

* instagram: melkein puolet minusta
* facebook: melkein puolet minusta
* sähköposti: melkeinpuoletminusta(@)gmail.com (poista sulkeet)

Pullukka treenaa!

Eilen oli treenipäivä ja Markon treenien jälkeen ei edes sormi eilen liikkunut, joten kirjoittelu jäikin tälle päivää! Ei vaiskaan, hengissä ollaan ja fiilis on hyvä!

Alunperin en meinannut oikeasti lähteä salille. Meinasin, että käyn lenkillä ja vähän uimahallissa lillumassa. Kohta huomasin, että vedän jumppatrikoita jalkaan ja kyykkään salilla. Vaikka olen liikkunut suhteellisen vähän koko elämäni aikana, olen ollut sellainen varusteurheilija. Löysin kaapista salille soveltuvat kengät ja muut vermeet hikinauhoja myöten. Kengistä piti kirjaimellisesti pyyhkiä pölyt pois, mutta hyvin solahtivat jalkaan.

No olen vuosien varrella myöskin käynyt useammalla salilla lyhyen aikaa treenaamassa milloin milläkin tyylillä. Olen repinyt itseni tapoksiin kahvakuula- tunnilla ja pelännyt, että kahva irtoaa otteesta ja teilaa mennessään puolet jumppaajista. Olen hävennyt itseäni, tuskaillut ja pyörinyt laitteiden ympärillä kysymysmerkkinä. Kerran jopa kuulin pukuhuoneessa supinaa, että miksi nuo läskit täällä käy, nehän on aina läskejä. Ja kyllähän nämä kirpaisee vaikka miten ajatteleekin, niitä kahta aivosolua mitä tälläisten ihmisten päässä liikkuu..

Mutta nyt on siis käyty Classic gym- salilla LuomuPt:n ohjauksessa. Käyn kaksi kertaa viikossa ja Markolla on sellainen hauska tyyli, että se vaihtaa liikkeitä aika usein joten aina saa mennä pelko perseessä, että millaisessa kolmiloikassa nyt kyykätään tai roikutaan.
Mä olen ihmisenä sellainen, että haluan mieluusti nähdä tulevaan ja ennustaa pikkuisen kaikkea. Silleen, että saa lietsottua itsensä varmasti sopivaan paniikkiin. Mutta nyt joko tehdään samaa kuin viime kerralla tai ei, muusta ei tiedä varmaksi kuin että liikuttua tulee.

Salille menen aina melko neutraalilla fiiliksellä, en mitenkään innosta puhkuen ainakaan vielä. Sitten eka kierros on sellainen mitä p*askaa tämä on ja miksi olen täällä. Toinen kierros alkaa tuntua ihan kivalle, tulee hiki ja hetkittäin tulee sellainen epäilys, että onko tämä ihan kivaakin jopa. Kolmas kierros on sitten jo sellainen, ei kai tähän pysty KUKAAN! Ja silloin on pt:n tsemppi tärkeää! En edes valehtele jos sanon, että en tekisi puoliakaan määristä yksin mitä teen ohjattuna. Ja voin kertoa, että lihakset on ollu kipeenä ja pahimpina päivinä on pitäny käydä mitä eriskummallisempien asentojen kautta istumaan, ettei muka kävis niin kipeää. Eihän se tietysti mitään ole auttanut mutta lapsia se on naurattanut! Ja vielä ainakin näköjään meitäkin pt:n kanssa naurattaa!

-Laura

Ps. Klikkaa instassa seurantaan melkein puolet minusta- tili! Tulossa ensiviikolla yhteistyöasiaa 👍
Olen hurjan otettu, miten moni on käynyt täällä lukemassa. Laitelkaahan myös kommentteja ja ajatuksia tulemaan.

Ihana tyttö täällä!

Kun olin pieni, olin taputtanut itseäni ihailevasti rintakehään ja tokaissut: ihana tyttö täällä! Äitini tietysti kertoi tämän, oma muisti ei riitä sinne asti. Hyvä jos muistan aamuisin missä olen.

Jossain matkan varrella tämä ajatus hävisi. En ole pitänyt itseäni minään vuosiin. Kaikkeen mihin ryhdyin, ryhdyin epäilevänä. En onnistuisi kuitenkaan. Aina yritin mutta on sanomattakin selvää, että jos lyttää itse itseään aamusta iltaan, onhan sillä kaikkeen vaikutus.

Tälle päivälle minulla oli suunnitelmat valmiina. Aamutoimien jälkeen ottaisin hyötyliikuntaa nimeltä siivous ja sitten kävisin päivällä vielä nauttimassa aurinkoisesta säästä lenkkeilyn merkeissä. Heräsin 7.00 jyskyttävään pääkipuun ja tiesin suurimman osan päivästä valuvan sängyssä hukkaan. Minulle on iloksi suotu migreeni, joka suurimman osan ajasta päästää suht helpolla mutta välillä se pistää pimeään huoneeseen makaamaan. Ja tänään oli sellainen päivä.

Aikaisemmin sätin itseäni hirveästi mm. myös migreenistä. Jotain olin tehnyt väärin, vähintäänkin nukkunut väärässä asennossa. Nyt työstän tätä aivan hirveästi. Mitä sitä suotta sättimään, tämä päivä meni miten meni ja huomenna on uusi. Mutta käyn tätä keskustelua itseni kanssa päivittäin, onneksi keskustelu tapahtuu päässäni, etten sentään ääneen messua kaikkea mitä mielessä pyörii.

Istuin eilen Pt Markon kanssa ruoka-asioista keskustelemaan ja jossain hienojen käppyröiden välissä Marko tuumasi, ettemme tarvitse mitään negatiivista mieliin pyörimään. Ja tämä on ihan totta. Vielä minä sen negatiivisen röllin tiputan olkapäältä pois ja jätän vain sen ihanan tytön sinne keikkumaan.

Sillä sehän minä olen, ihana tyttö ja tänään kuuntelen sydäntä!

-Laura

Ps. Ja huomenna treenataan!

Kuinka päädyin näin isoksi?

Varmasti joku on jo kerennyt miettimään, kuinka tämmöinen 65kg ylipaino on päässyt syntymään. No lyhyesti jos vastaa, syömällähän se on kertynyt.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen ja ainahan niitä syitä löytyy. Paino saattaa heilahdella eri elämänvaiheissa, tuskin kukaan pysyy juuri samassa painossa koko ikäänsä. Mutta tämmöinen ylipaino ei tietystikkään ole mikään heilahdus vaan ihan kunnon paukku!

Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, olen aina ajatellut olevani lihava. Jossain vaiheessa tajusin, että NYT olen oikeasti lihava mutta aiemmin en ollut. No, syitä on tosiaan monia. Ehkä suurimmiksi nostaisin liikkumattomuuden sekä tunteisiin sidotun syömisen.

Liikunnasta en ole tykännyt koskaan, vaikka aina siitä tuli ihan kiva fiilis, olen aina joutunut pakottamaan itseni lenkille. Nyt yritän suhtautua liikuntaan neutraalisti, minun ei tarvitse rakastaa liikuntaa mutta liikuttava on. Ja ajan kanssa toivon löytäväni liikuntaan sellaisen suhteen, missä on hyvä olla.

Tunnesyöminen sen sijaan on vaikeampi tapaus. Sitä kun syö silloin kun surettaa, syö silloin kun naurattaa ja jos ei tunnu miltään, kannattaa varmuuden vuoksi silloinkin syödä. Jossain vaiheessa huomasin myös, että iltapainotteinen herkuttelu oli jo ihan tapa. Herkkuja ei tehnyt loppuvaiheessa enää mieli mutta sama se oli herkutella. Jossain vaiheessa karsin herkkujen määrää, silti söin suklaata joka ilta. Joskus joku kauhisteli, että oikeastiko joka ilta? Silloin meinasin ärtyä, millä muulla tämä leivinuunin kokoinen takamus olisi rakennettu? Ja tietysti hartaasti sitä on rakennettu.

Kun menin jännittyneenä Luomu pt:n juttusille, eniten jännitti tietysti se millaisen ruokavalion sieltä saa mukaan. En halunnut mitään ääridieettiä tai kitukuuria, niitä oli jo kokeiltu. Olin huojentunut kun muutoksia alettiin tekemään askel kerrallaan, herkkuja karsittiin totta kai ja kasviksia lisää. Ja nyt on opeteltu. Herkkuja saa maistella joka neljäs päivä. Ja täytyy myöntää, että kun viimeksi unohdin herkkupäivän, niin se yllätti minut itsenikin. Kuvittelin, että suklaat hyppii unissa ja viheltelee kaupassa! Mutta ehkä juju onkin siinä, ettei ole täyskielto. Toki en kuvittele, ettei koskaan enää tee mieli herkkuja. Ja joskus on ollut niin tiukka päivä, että on tehnyt mieli työntää kieli sokerikuppiin.

Yksi iso muutos minulle on myös se, että kotona en käy puntarilla. Olen saanut sen kanssa aina aikaisemmin melkoisen shown aikaan. Päätin aina, että kerta viikkoon saa riittää. Sitten aloin lipsua ja kurkkasin joka aamu, varmuuden vuoksi katsoin painoa myös illalla. Loikin puntarilla sitä tahtia, että siitä olisi saanut kuvattua melkoisen näytöksen.

Joten askel kerrallaan mennään tätä matkaa. Ja aion nauttia parhaani mukaan prosessista!

ps.Blogissa on käynyt mahtava kävijäliikenne, olisi kiva saada teiltä kommentteja ja ajatuksia!
Minut löydät myös instagramista: melkeinpuoletminusta - nimellä.

-Laura