sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Syönkö itseni hengiltä?

Tämä blogi teksti muodostui päässäni lenkillä. Kävellessäni päässä käy armoton suhina, käyn läpi elämääni lapsuudesta aikuisuuteen, ja usein kyyneleet valuu pitkin poskia.

Eilen mietin sitä mitä tapahtuu, kun elämäntapamuutos lähtee onnistumaan ja mikä yhdistää niitä kertoja kun ei vaan lähde. Mietin tätä viimeistä paria vuotta kun olen esimerkiksi pitänyt tätä blogia tai päivittänyt instaa. Olen tahkonnut painoa alas, kerännyt sitä takaisin.. Jatkanut siis sitä jojoilua, mutta tällä kertaa julkisesti.

Kun aloimme haaveilla kolmannesta lapsesta, olin sitä mieltä että tulisi pudottaa painoa ensin. Miehen mielestä samaan konkurssiin vaan ja synnytyksen jälkeen asioita kuntoon. Jätettiinkin sitten ehkäisy pois ja ajattelin, että siinä "yrittäessä" otan itseäni kunnolla niskasta kiinni. Kierukan jälkeen kesti kuukausia kuukautisten alkaa. Stressasin tietämättä puuttuuko kuukautiset kierukan vai ylipainon vuoksi. Kun plussasin sitten vajaan vuoden päästä kierron palattua normaaliksi, painoin aikalailla saman verran kuin ehkäisyn jäädessä pois. Silloin pitkästä aikaa tilanne ahdisti, mietin mitä neuvolassa sanotaan, miten kroppa jaksaa raskauden ja synnytyksen...

Odotusaikana paino laskikin pääosin koko raskausajan. Herkut ei maistuneet, teki mieli hyvää kotiruokaa ja raikkaita salaatteja. Herkkujakin meni toki joskus, mutta määrät oli pieniä. Mietin silloin ääneen, näinkö helppoa olisi laihtua.

Synnytyksen lähestyessä mietin onnellisena, että synnärille jää lisää kiloja ja jatkan hyvää muutosta. Kun sitten pääsin synnytyksen jälkeen kotiin, painoinkin enemmän mitä synnärille lähtiessä. Raskausaikana ei turvottanut mutta nyt olikin jalat ja kädet aivan muodottomat turvotuksesta. Olin pettynyt ja lannistunut.

Silloin mies hävitti vaa´an.

Vauvan kanssa rytmi kääntyi päälaelleen, imetin pitkiä pätkiä ja mietin ruokaa vasta kun oli pakko. Kauhean nälkäisenä vedin kaiken melkein mitä eteeni sain, ja söin nälän jo mentyä. Ja palasin herkkuihin, koska yöt valvottiin 2-3 saakka. Imetin vauvaa, valvoin yksin ja vedin suklaata ja karkkia.


Jälkitarkastuksessa painoin enemmän kuin koskaan. Hävetti mutta olo oli ontto. Sinäkin iltana käsi käsi herkkujen perässä. Ostin illoiksi aina karkkipussin ja suklaalevyn, perustelin itselle tämän olevan ihan ok kun jätän aina miehelle puolet. Joskus meni yli puolet, mutta miestä ei haitannut. Silitti mua ja sanoi ymmärtävänsä. Teki mieli huutaa, älä ymmärrä, ravistele muhun vauhtia.. Mutta ymmärsin jollain tapaa itseänikin. Ymmärrys on kaksiteräinen miekka.

Joulukuussa alkoi epätoivo hiipiä mieleen. Tunsin kuinka talvivaatteet alkoi puristaa, oli hankala olla. Olin väsynyt ja äärettömän äreä. Samaan aikaan elin ihanassa vaaleansinisessä vauvakuplassa. 

Joulun lähellä kysyin mieheltä, syönkö itseni hengiltä. Vastasi ettei tiennyt. En tiennyt minäkään, eikä se tuntunut miltään. Sitä tunnetta jäin miettimään, miksi arvotan itseni näin alas.. Miksi oma hyvinvointi on näin arvoton?

Tammikuu vaihtui ja kaupassa tarttui karkkipussin kaveriksi Mars 2-pack patukka. Sinä iltana huomasin, että patukka riittää ja tyydyttää makeanhimon. Karkkipussi meni tietenkin, kun oli ostettuna. Somessa pyöri samaan aikaan Suurin Muutos- valmennus. Valmennus joka opastaisi elämäntapamuutoksessa. Mietin, että jos en nyt tee jotain, paino karkaa ja en saa sitä enää hallintaan. Ostin valmennuksen. 

Aloitusta edeltävänä iltana näin kaupassa kaikkia uutuuskarkkeja. Ostin useampaa, söisin muka myöhemmin. Tietäähän sen, kaikki meni muutamissa illoissa. Olo oli huono, närästi ja koin vahvaa surua. Tiesin nyt vastauksen, söisin itseni hengiltä jos jatkaisin näin.

Aloitin valmennuksen, mutta päätin sallia itselleni tämän mars patukan. Päätin unohtaa, ettei järkevä aikuinen syö joka ilta suklaata. Keskityin valmennukseen. Kokeilin uusia reseptejä, lisäsin reilusti salaattia. Kävin kävelyllä ja joka ilta hyvällä omallatunnolla nautin suklaapatukan. Patukka mahtui kaloreihin, ja paino on laskusuunnassa. Mies sanoi patukan olevan mun vieroitushoito. Kauhea ajatus mutta totta. Vieroitan itseäni vuosia kestäneestä herkuttelusta.

Mietin uskallanko näin avoimesti kirjoittaa, mutta ymmärrän nyt ettei tämän asian ympärillä hyssyttely enää auta. Ymmärrän näiden kipeiden asioiden olevan osa matkaa.

Olen päättänyt onnistua. En 100% usko siihen vielä, mutta sanon itselleni onnistuvani päivittäin, niin kauan että onnistun ja uskon siihen itsekin. Valitsen itseni ja jatkan matkaa joka on jo alkanut.

-Laura 

4 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu! Samoja fiiliksiä tuon vieroituksen suhteen. Kyllä se onnistuu, välillä voi tulla takapakkia, mutta aina uuteen nousuun. Tunnetyö tällaisessa prosessissa on todella tärkeää.

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvä kirjoitus ja tunnistan monia asioita. Vaikeintahan ei ole se itse painonpudotus, vaan se valtava työ mikä pitäisi saada pään sisällä tehtyä ennen kun sitä painoa voi pudottaa.

    Oot oivaltanut monia hyviä asioita ja uskon vahvasti että pystyt tähän. Mulle tärkein oivallus matkalla on ollut se, että kaikkea saa ja pitää syödä mutta täytyy vaan oppia vähän uusia määriä. Ja täytyy oppia pois siitä syyllisyyden tunteesta ja siitä, että esim. herkut pitäisi jotenkin ansaita. Ei ole kysymys pikamatkasta, kuka vaan voi vetää 6 viikkoa pusssikeittoja ja laihtua valtavasti mutta ei kukaan syö loppuelämää niitä. Sen hyvän arjen ja tasapainon löytäminen vie aikaa ja asioita voi tehdä yksi pieni asia kerrallaan, se on aina parempi kun ei mitään. Ja toisaalta joku takapakki ei kaada koko hommaa, vaan sitten vaan jatkaa siitä mihin jäi.

    Hurjasti tsemppiä, sulla on onneks mahtavat tukijoukot kotona ja yritä muistaa myös itse olla itsellesi armollinen ❤️

    VastaaPoista
  3. Minä uskon ja tiedän, että onnistut!

    VastaaPoista